Yksi päivä päässäni muljahti. Ymmärsin, kuinka tarkoitus- ja teko-orientoituneita olemme. Käytämme ihan käsittämättömiä määriä aikaa ja energiaa puhuaksemme siitä, mitä joku teki tai jätti tekemättä – sekä yllättävän paljon myös siitä, mitkä olivat ihmisen aikeet tekojen takana. Sehän on se kuuluisa tarkoitus, kun ne keinot pyhittää, vai mitä?
Jos asiaa kuitenkin tarkastelee tarkemmin, niin mahtaako teolla itsellään olla ihan yhtään mitään merkitystä? Entä, jos ne ovatkin ne seuraukset, joihin meidän pitäisi kiinnittää katseemme.
Olen pitkään, todella pitkään, siis aivan liian pitkään, pyöritellyt päässäni artikkelia kielen vallasta. Olin saanut aikaiseksi pelkän ingressin, joka meni näin: ”Ampumalla sinua päähän, lopettaisin luultavasti maallisen taipaleesi. Ampumalla päähäsi ajatuksia, minulla on valta muuttaa maallisen taipaleesi kulkua. Näistä jälkimmäinen on nähdäkseni tuhoisampaa.” On selvää, että yritin syödä elefantin.
Aamulehden avauksesta seurannut paskamyrsky on kuitenkin tuonut diskurssianalyytikon minussa jälleen aiheeni äärelle, tällä kertaa tosissani ja väkisin. Yrittäkää nyt hyvät ihmiset ymmärtää, että sillä on merkitystä, millaista kieltä käytämme.
”Vuosi 2016 ei tosiaan ole ollut juuri kenenkään lempivuosi”, kirjoittaa kollegani Noora Stapleton. Ei ole ei. Itse asiassa vilkutan vuodelle 2016 tuntematta minkäänlaista ystävällistä haikeutta. Vuosi on kuitenkin vahvistanut hauskan populaarikulttuuriteorian, jonka elämääni toi Netflix-sarjaUnbreakable Kimmy Schmidt.
Spoilaamatta liikoja avaan sarjan ideaa tämän verran: tarina kertoo nuoresta naisesta, joka on viettänyt 15 vuotta elämästään bunkkerissa maan alla hullun uskonlahkon kidnappaamana. Bunkkerissa ollessaan Kimmyn on väännettävä valtavaa kampea tuottaakseen (tietämättään) sähköä lahkon johtajan viihdelaitteisiin. Tehtävä on uuvuttava ja yksitoikkoinen.
Kun Kimmylta kysytään, miten hän jaksoi vääntää kampea tuntikausia, hän vastaa:
”I learned a long time ago that a person can stand just about anything for 10 seconds, then you just start on a new 10 seconds. All you’ve got to do is take it 10 seconds at a time.”
Kaamosaika saa minussa näemmä esiin elämän kyseenalaistajan. En koe olevani kaamosmasentunut tai -lamaantunut. Tunnen vain sitä olemassaolon tuskaa, joka osaavammissa käsissä taipuisi runoiksi tai maalauksiksi.
Valtaosaa meistä ajavat tietyt olemassaolon kysymykset: Miksi olemme olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä?
Olen ollut viimeiset kaksi ja puoli vuotta elämästäni viestintätoimistotyöntekijä. Kun minulta kysytään, mitä teen työkseni, vastaan ”viestintää”. Työnkuvani liukuessa kokoajan enemmän ja enemmän digitaalisten viestintävälineiden pariin, on vastaukseeni hiipinyt myös äänetön risuaita.
Yleensä kysyjä tyytyy vastaukseeni. Viestintä, risuaidalla tai ilman, on sen verran tunnettu yleissana, että jokaisella on jonkinlainen ymmärrys sen sisällöstä. Kun kysyin Twitteriltä, mitä #viestintä on, sain muutaman hyvin intuitiivisen vastauksen.
”Mutta ehkä viestintäkin on samalla tapaa vaikeasta selitettävä kuin ajan käsite oli filosofi ja kirkkoisä Augustinukselle (354–430): ’Jos minulta ei kysytä, mitä aika on, niin tiedän sen. Mutta jos minulta kysytään, niin en tiedä.'”
Vaikka olen opiskellut yliopistossa tiedotusoppia ja tehnyt töitä viestintätoimistossa, on viestinnän tarkka ja yksiselitteinen määritteleminen minullekin vaikeaa.
Etymologisesti ajatellen viestintä on suoran viestintämallin mukainen tapahtuma, jossa joku taho viestii vastaanottajataholle jonkin viestin jollain välineellä. Kuten johdatus viestintätieteisiin kertoo:
”Suomen kielen sana ’viestintä’ juontuu venäjän kielen sanasta ’vest’ (sanoma, viesti). Nykysuomen Sanakirjan mukaan viesti on ’muulla tavoin kuin välittömästi, henkilökohtaisesti perille toimitettava tai leviävä sanoma, sana, tiedotus, ilmoitus, uutinen tms.'”
Wikipedia lisää määritelmään vuorovaikutteisemman näkökulman, jossa viestintä on paitsi sanomien siirtämistä myös merkitysten tuottamista. Myös johdatus viestintätieteisiin toteaa, että ”yleensä viestintä ymmärretään kaksisuuntaiseksi toiminnaksi, vuoropuheluksi, jossa toisen puhuessa toinen kuuntelee ja päinvastoin”. Ajattelimmepa viestintää informaation siirtona, merkitysten tai yhteisyyden tuottamisena, tarkastelemme viestintää aina vain yhdestä, rajallisesta näkökulmasta.
Ehkä maalaisjärjellisen määritelmän kehittäminen ei vaadi näkökulmaviidakkoon eksymistä.
Määritelmien ja näkökulmien moninaisuus osoittaa kuitenkin jotain, mitä olen kysyjille vastatessani mielessäni jo uumoillut: viestintä on jotain lähtökohtaisesti perustavanlaatuista ja kaiken kanssakäymisen edellytys. Aina, kun olemme kontaktissa ympäröivän maailman kanssa, olemme astuneet viestinnän alueelle. Viestit, sanalliset ja sanattomat, tahalliset ja tahattomat, sinkoilevat meistä kaikkialle ympärillemme ja kohdatessaan vastaanottavan tahon, ne aiheuttavat jonkinlaista resonointia.
Mitä sitten tekee viestintäalan ammattilainen? Useimmiten viestintäalan ammattilainen keskittyy sanallisiin ja tahallisiin viesteihin ja pyrkii joko itse luomaan tai auttamaan muita luomaan sellaisia viestejä, jotka löytävät oikean yleisön ja saavat aikaa toivotunlaista resonointia.
Tämä on minun maalaisjärjellinen ymmärrykseni viestinnästä.
Mitä viestintä sinun mielestäsi on? Jätä kommentilla jälkesi ajatteluuni!
